Sanalla seminaari viitataan nykyisin yleensä erilaisiin tilaisuuksiin ja tapahtumiin, joissa käsitellään asiantuntijoiden toimesta tiettyä ennaltamäärättyä teemaa. Seminaarit pitävät sisällään esitelmiä ja keskustelua osallistujien voimin. Ne järjestetään joko jossain tietyssä fyysisessä paikassa tai nykyisin digitaalisesti verkossa.

Seminaari-termillä voidaan kuitenkin viitata muihinkin asioihin. Suomen kieltä tuntevat tietävät, että “historialisesti seminaarilla tarkoitetaan opettajakoulutusta.

Opettajakoulutus tai kasvatustieteet ovat termeinä melko uusia, sillä aiemmin puhuttiin yleisesti niin sanotusta opettajaseminaarista tai pelkästä seminaarista, jonka suorittaneesta valmistui kansakoulunopettajia. Tämä on osoitus kielen uudistumisesta, sillä nykyisin opettajaseminaari-käsitettä ei enää käytetä, ja pelkkä seminaari-sanaa ei monikaan osaisi yhdistää opettajakoulutukseen.

Seminaareista alettiin puhua 1800-luvulla, jolloin opettajien koulutus aloitettiin Jyväskylässä. Seminaari koulutti opiskelijoista opettajia kansakouluihin aluksi kolme, myöhemmin viisi vuotta kestäneissä opinnoissa. Seminaarit vastasivat opetuksesta aina siihen asti, kun peruskoulujärjestelmä syntyi. Tähän uudistukseen sisältyi ajatus siitä, että opettajankoulutuksen tulisi olla yliopistollinen, akateeminen tutkinto. Niinpä 1970-perustettiin kasvatustieteelliset tiedekunnat useisiin yliopistoihin ympäri Suomea. Samalla seminaari-termin käyttö alkoi vähentyä.

Entiset seminaarit eivät toki kadonneet tämän uudistuksen myötä, vaan ne tyypillisesti liitettiin osaksi uusia tiedekuntia. Koulutus uudistui siten, että opetusohjelmaan sisältyi yleisiä akateemisia opintoja, jotka pätevöittävät opiskelijan myös tutkijanuralle. Aiemmat seminaarit olivat enemmän käytännönläheisiä valmennuksia, joissa opiskeltiin runsaasti myös taito- ja taideaineita; esimerkiksi musiikkia, voimistelua ja erilasia käsitöitä.

Suomessa toimi kaiken kaikkian kymmenen seminaaria, joista kaksi oli ruotsinkielisiä ja loput kahdeksan suomenkielisiä. Seminaarit olivat sisäoppilaitoksia, joissa oli eri osastot miehille ja naisille. Pääsyvaatimuksina oli kansakoulun oppimäärä, joskin oli tyypillistä, että etenkin naisopiskelijat olivat tätä koulutetumpia. Seminaareissa opiskelleet naiset olivat usein niin sanottujen säätyläisperheiden tyttäriä, joille opettajan ammatti oli niitä harvoja hyväksyttyjä tapoja toimia ansiotyössä oman kodin ulkopuolella. Vastaavasti miesopiskelijat tulivat usein vaatimattomista taustoista, ja heillä oli vähemmän koulutusta taustallaan. Miehille seminaari tarjosikin tyypillisesti hyvän mahdollisuuden nostaa omaa yhteiskunnallista asemaansa.